Hyvät kuulijat,
Olette lämpimästi tervetulleita harjannostajaisiin, jossa juhlistetaan Kajaanin Rajamiehentien asuntojen etenemistä.
Suomi ratifioi YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksista toukokuussa 2016. Sopimuksen tarkoitus on taata vammaisille ihmisille samat oikeudet kuin muille. Vammaisia ei saa syrjiä eli kohdella eri tavoin kuin muita. Ennen ratifiointia eduskunnan piti tehdä muutoksia lakeihin. Muutoksia tarvittiin lakeihin, jotka koskevat vammaisten ihmisten itsemääräämistä.
Sopimuksen 19 artiklassa säädetään itsenäisestä elämisestä ja osallisuudesta yhteisössä: sopimuspuolet tunnustavat kaikkien vammaisten henkilöiden yhdenvertaisen oikeuden elää yhteisössä, jossa heillä on muiden kanssa yhdenvertaiset valinnanmahdollisuudet. Sopimuspuolet toteuttavat tehokkaat ja asianmukaiset toimet tehdäkseen vammaisille henkilöille helpommaksi nauttia tästä oikeudesta täysimääräisesti sekä helpottaakseen heidän täysimääräistä osallisuuttaan ja osallistumistaan yhteisöön, muun muassa varmistamalla, että:
a) vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa sekä se, missä ja kenen kanssa he asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyä asuinjärjestelyä;
b) vammaisten henkilöiden saatavissa on valikoima kotiin annettavia palveluja sekä asumis- ja laitospalveluja sekä muita yhteiskunnan tukipalveluja, mukaan lukien henkilökohtainen apu, jota tarvitaan tukemaan elämistä ja osallisuutta yhteisössä ja estämään eristämistä tai erottelua yhteisöstä;
c) koko väestölle tarkoitetut yhteisön palvelut ja järjestelyt ovat vammaisten henkilöiden saatavissa yhdenvertaisesti muiden kanssa ja vastaavat heidän tarpeitaan.
Palveluasuminen on kunnan lakisääteinen tehtävä, jonka järjestämisestä kunta vastaa. Lainsäädännön lähtökohtana on se, että palveluasuminen vastaa laadullisesti ja määrällisesti kuntalaisten tarpeita. Tällöin on tärkeää tietää, minkälaisia tarpeita suomalaisilla, vammaisilla henkilöillä ja kainuulaisilla asumiseen liittyen on? Mihin suuntaan vammaisten henkilöiden ja kehitysvammaisten henkilöiden asuminen on kehittymässä?
Suomessa on tällä hetkellä noin 40 000 kehitysvammaista henkilöä, joista viimeisimmän tiedon mukaan noin vajaa 1000 henkilöä asui laitoksessa vuoden 2015 lopulla ja omaisten luona yli 10 000 henkilöä. Asumispalvelujen piirissä oli noin 10 000 henkilöä.
Tällä hetkellä palveluasumista erityisesti kehitysvammaisten henkilöiden osalta linjaa Kehitysvammaisten asumisohjelma, jossa on vuosille 2010─2015 seuraavat tavoitteet:
– vähentää laitospaikkoja nopeasti, suunnitelmallisesti ja hallitusti
– mahdollistaa aikuisten kehitysvammaisten muuttaminen lapsuudenkodeistaan tarjoamalla siihen tarvittavia asumisratkaisuja, yksilöllisiä palveluja ja tukea
– lisätä asuntotarjontaa pitkäaikaisesta laitoshoidosta muuttaville kehitysvammaisille sekä lapsuudenkodista muuttaville aikuisille kehitysvammaisille ja
– tuottaa yhteensä 3 600 kehitysvammaisille henkilöille tarkoitettua asuntoa, vuosittain noin 600 asuntoa.
Muutama sana paikallisesta historiasta
Historian näkökulmasta on huomionarvoista, että Kainuun oma kehitysvammaisten henkilöiden keskuslaitos rakennettiin vuosina 1978–1979. Laitos oli tuolloin rakentamiskuluiltaan maamme halvin keskuslaitos ja se maksoi yhteensä noin 16,8 miljoonaa markkaa. Kainuun keskuslaitokseen sijoittui lopulta yhteensä 104 hoitopaikkaa, ja jo tuolloin suunnittelun keskeisenä tavoitteena oli normaaliuden periaate ja kodinomaisuus, mitä häivytettiin omakotitalomaisella rakentamisella. Käytännössä tämä näkyi myös niin, että esimerkiksi hammaslääkäripalvelut ja röntgenkäynnit hoidettiin laitoksen ulkopuolella. Kuusanmäen laitoksen käyttöönotosta on kulunut reilut kolme vuosikymmentä ja Sirkunkujan sekä Rajamiehentien asumisyksiköiden rakentaminen on osa kehitysvammaisten henkilöiden laitoshoidon purkamista Kainuussa. Kainuun keskuslaitoksen toiminta on suurelta osin päättymässä.
Kainuun alueella kehitysvammaisten laitoshoidon hoitopäivät ovat vähentyneet merkittävästi viime vuosikymmenen aikana, esimerkiksi vuonna 2006 hoitopäiviä oli 16 500 ja vuonna 2015 hoitopäiviä oli n. 9 400. Pitkäaikaisasiakkaiden lukumäärä on laskenut samalla aikavälillä 42 henkilöstä 17 henkilöön.
Vaikka Suomen on arvioitu olevan vähiten epäonnistunut valtio koko maailmassa, on suomalaisessa palvelujärjestelmässä useita ongelmia. Vaikka suomalaisten terveys ja hyvinvointi ovat jatkuvasti kohentuneet, samanaikaisesti eri sosiaaliryhmien väliset terveys- ja hyvinvointierot ovat pysyneet ennallaan tai jopa kasvaneet. Tällä hetkellä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen on asetettu niin kansalliseksi kuin paikalliseksi tavoitteeksi. Kainuun kunnat ovat sitoutuneet perussopimuksessa kaventamaan väestöryhmien välisiä terveyseroja. Hyvinvointiin liittyvänä osatekijänä on mahdollista tarkastella esimerkiksi asuntojen keskipinta-alaa. Suomessa asuntojen keskipinta-ala henkilöä kohden on 38 neliömetriä. Erot ovat kuitenkin suuria: varakkaiden asunnot olivat vuonna 2005 keskimäärin 147 neliön suuruisia ja vähävaraisimman kymmenyksen asunnot puolestaan 45 neliön suuruisia.
Erityisryhmien asuntojen kokoa Suomessa ohjaa osaltaan asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n suunnitteluopas ja myöntämä rahoitus, jolla osaltaan varmistetaan valtion tukeman asuntotuotannon laatukriteerit. ARA:n kriteerit ovat samansuuntaisia suomalaisten asumistoiveiden kanssa. Kansallisesti on arvioitu, että ARA:n tuki-instrumentteja tulisi kehittää: Ryhmäkotikohteiden rakentamisen sijaan pitää korostaa asumista tavallisessa asuntokannassa. ARA:n ja muiden viranomaisten toimesta tapahtuvaa ”ennakkovaikuttamista” kuntiin ja kuntayhtymiin on jatkettava eri tilaisuuksissa. ARA:n tukea tulisi käyttää nykyistä monipuolisemmin esimerkiksi yksittäisten asuntojen hankintaan tai jo tehtyjen kohteiden muuntotöihin, mikäli ne eivät kaikilta osin vastaa asukkaiden tarpeisiin. Kehittämishankkeilla tulee ohjata asumisen monipuolistamista.
Millaista on erityisryhmien asumisen tulevaisuus ja yksilölliset ratkaisut?
Olennaista on kuitenkin asiakkaan ja tässä tapauksessa asukkaan näkökulma. Kiinnittyminen tiettyyn asuinalueeseen ohjaa asumispäätöksiä. Tällöin olennaista on varsinaisen asunnon lisäksi asuinalue ja se, kuinka lähellä ystävät ja sukulaiset asuvat, miten kiinteitä naapurisuhteet ovat, minkälaisia palveluja alueella on tarjolla. Paikkaan kiinnittymiseen vaikuttavat asukkaan sosiaaliset suhteet ja oma historia, joka on osaltaan polkuriippuvuutta. Tänä päivänä asumisessa korostuvat myös yksilöllisyys, oman asumisen hallitseminen ja asunnon muuttaminen oman näköiseksi.
Kun puhutaan palveluasumisesta, vammaiset henkilöt mielletään yhä usein yhteneväiseksi kohderyhmäksi. Tämän vuoksi palveluasumisessa usein tarjotaan esteettömiä yleisratkaisuja, joissa yksilöllisyys toteutuu lähinnä käytettävyydessä. Tällöin saattaa jäädä huomaamatta arkeen liittyviä hyvinkin yksilöllisiä ratkaisuja. Vammaisten henkilöiden asumisessa tänä päivänä korostuu yhä enemmän esteettömyyden lisäksi esteettiset, elämäntapaan ja persoonaan liittyvät tekijät. Osallistuminen kodin esteettömien ratkaisujen suunnitteluun sekä oman kodin personalisointiin ovat tärkeitä näkökulmia tulevaisuuden asumisessa. Väestön nopean ikääntymisen vuoksi esteettömän asumisen merkitys on nousemassa yhä tärkeämmäksi. Esteetön ympäristö mahdollistaa turvallisen ja miellyttävän asumisen myös muille kuin vammaisille tai ikääntyneille henkilöille.
Kansallisen KEHAS-ohjelman arvioinnissa (ks. Karinen ym. 2016: Yksilölliseen ja monimuotoiseen asumiseen) todettu, että hajautettuja asumisratkaisuja ei ole syntynyt riittävästi ja palvelut eivät ole kehittyneet samaa tahtia laitosasumisen purun ja asuntotuotannon kanssa. Asumisen ja erityisesti asuntotuotannon keskittyminen ryhmäkoteihin tekee järjestelmästä melko yksipuolisen ja kankean vastaamaan erilaisiin tarpeisiin. Asumisratkaisu määräytyy Suomessa aivan liian usein sen perusteella, millainen asunto valmistuu tai vapautuu ”jonossa oleville”, yleensä ryhmäkotiin. Tämä johtaa palvelutarjontaan, joka ei aina vastaa yksilöllisiin tarpeisiin ja kokonaisuudessaan tuen tasosta muodostuu liian raskas. ”Tavallinen asuminen” on hyvä pyrkimys ja lähtökohta kehitysvammaisten asumiselle. Tavallisuutta edistää asuminen keskeisellä paikalla yhdyskuntarakenteessa hyvien liikenneyhteyksien varrella, mikä on erityisen tärkeää erityisryhmille.
Vielä tänä päivänä asuntoja ja asuinalueita suunnitellaan enimmäkseen tuntemattomille asukkaille, minkä vuoksi ei ole edes teoriassa mahdollista kysyä asukkaan mielipidettä. Vaikka asukas olisikin tiedossa, suunnittelijan tulee ottaa huomioon se, että asukas voi vaihtua muutaman vuoden päästä. Asuinympäristön suunnittelussa korostuukin niin monen ihmisen tarpeista huolehtiminen kuin mahdollista. Palveluasumisen näkökulmasta lähitulevaisuudessa yhä olennaisempaa on kuntalaisten ja palvelunkäyttäjien mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa palveluasumisen rakenteen ja palvelurakennetta koskevien suunnitelmien valmisteluun mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Myös tulevalle sote- ja maakunta-uudistukselle on ladattu odotuksia: on varmistettava, että olemassa oleva kehitysvammaosaaminen saadaan laajasti eri toimijoiden käyttöön. Tällöin hyvän, erilaisten ihmisten tarpeet huomioon ottavan asuntopolitiikan suunnittelun ja toteutuksen nähdään muodostuvan useamman alan kokonaisuudesta (mm. kehitysvamma- ja sosiaalipalvelut, kaavoitus, yhdyskuntasuunnittelu ja terveyspalvelut).
Kainuun soten vammais- ja kehitysvammapalveluissa on useita muitakin muutoksia, jotka vaikuttavat käytännössä palveluihin. Tällaisia ovat esimerkiksi ennaltaehkäisevän työn lisääminen; laitoshoidon hajauttaminen; perhehoidon lisääminen; tilapäisen ja lyhytaikaisen hoidon kehittäminen lähipalveluna sekä työ- ja päivätoiminnan kehittäminen. Olennaista on myös yksilöllisten palvelusuunnitelmien laatiminen yhdessä vammaisten henkilöiden ja omaisten kanssa.
Matti Heikkinen - minä olen, koska me olemme 